Arvokasvatuksen juuria

(Artikkeli on julkaistu Auta Lasta ry:n lehdessä marraskuussa 2013)

Ranskalainen filosofi, Simone Weil (1909–1943) on kirjoittanut ihmisen juurista ja juurtumisen merkityksestä seuraavasti:

“Juurtuminen on kenties tärkein ja väärinymmärretyin ihmissielun tarve. Se on myös yksi kaikkein vaikeimmin määriteltävistä. Ihminen juurtuu osallistumalla todellisesti, aktiivisesti ja luontevasti yhteisöön, joka pitää hengissä menneisyyden aarteita sekä tiettyjä ennakkoaavistuksia tulevasta. Luonteva osallistuminen toteutuu automaattisesti ja se liittyy paikkaan, syntymähetkeen, ammattiin ja ympäristöön. Jokainen ihminen tarvitsee useita juuria. Jokaisella on tarve muodostaa moraalinen, älyllinen ja henkinen elämänsä miltei täysin niiden ympäristöjen kautta, joihin hän luonnollisesti kuuluu.”

Juurtumista johonkin ympäristöön, perheeseen ja kulttuuriin Weil pitää ihmisen kenties keskeisempänä henkisenä tarpeena. Lapset ja nuoret tarvitsevat juuria ja juuret tarvitsevat vahvan maaperän kyetäkseen ravitsemaan versoaan ja kiinnittämään se maaperään. Millainen on lapsen ja nuoren kannalta ravintorikas henkinen maaperä, joka saa tämän vihannoimaan ja kukoistamaan sekä sen myötä levittämään ympärilleen toivoa ja tulevaisuuden uskoa? Eikö se ole niin, että aikuisen uupuessa ja kyynistyessä lasten ja nuorten luottavaista elämään suhtautumista seuratessa hän saa aivan kuin täsmähoitoa toivottomuuttaan ja pessimismiään vastaan?

Yhteisö voi muodostua kulttuurisesta ympäristöstä tai perheyhteisöstä. Se voi olla harrastuspiiri, kaverijengi, ideologinen tai vakaumuksellinen yhteisö. Sen perustava voima voi liittyä johonkin ulkoiseen tekijään, kuten kansalaistunteeseen, joka vetää jäseniään puoleensa. Aikoinaan Oulussa oli vahva evakkokarjalaisten yhteisö, he jakoivat kaipauksin ja ikävöiden ”menneisyyden aarteitaan”, joita keskenään tarinoivat. Muistan myös äitini kotipitäjän jäsenten vahvan yhteenkuulumisen tunteen, joka keräsi heidät usein yhteen. Kuuluminen syntymäpitäjän tai kohtalotoveruuden yhteiseen joukkoon auttoi heitä sopeutumaan uuteen elinympäristöönsä, ja ennen kaikkea auttoi heitä käsittelemään ikäväänsä ja menetyksiään. Yhteisöllä oli yksilöä eheyttävä tehtävä.

Arvot ovat kuin juuret. Jos ne ovat tietoisesti mukana ihmisen elämässä, sitä vahvempi hänestä tulee. Juurtuminen maaperään, ts. yhteisöön, tapahtuu arvojen välityksellä. Itsensä kunnioittaminen mahdollistaa toisen ihmisen kunnioittamisen. Omien arvojen tunnistaminen auttaa ymmärtämään toisten arvovalintoja. Kiinnittyminen yhteisöön tapahtuu siis itsensä tiedostamisen kautta, arvotiedostaminen lähtee itsestä. Yksilö tarvitsee yhteisöä, johon juurtua, jotta hän voisi kehittyä omaksi itsekseen ja toteuttaa yksilöllisyyttään. Yhteisön tehtävänä ei ole häivyttää yksilöä massan joukkoon. Sen perustehtävänä on luoda kasvualusta yksilölle. Millainen yhteisö sitten tarjoaa rikkaan ja turvallisen kasvualustan lapselle ja nuorelle?

Jotta lapsi ja nuori oppisi tuntemaan itseään, hänen täytyy olla näkyvä aikuisten maailmassa. Tämän on Tove Jansson kuvannut sattuvasti Näkymättömän Ninnin tarinassa. Hänen kasvatusäitinsä sarkastinen asenne ja lukuisat vaatimukset tekivät Ninni-tytöstä näkymättömän, kun taas Muumiperheen hoivassa hän sai näkyvän muotonsa ja rohkeutensa jälleen takaisin.

Ensimmäinen edellytys tasapainoiselle henkiselle kasvulle on siis turvallinen ja lasta sekä nuorta kunnioittava lähipiiri. Lapsi ja nuori on sinänsä arvokas, hänen ei tarvitse lunastaa olemassaoloaan saavutuksillaan tai vastaavilla muille ihmisille tuottavilla hyödyillään. Hänen arvoaan ei voi määrittää vanhempien koulutustaustan, suvun varakkuuden, läheisten päihdekäyttäytymisen, kieliryhmän, kulttuurisen taustan, ihonvärin, asuinpaikan, sukupuolen tai muun seikan perusteella, vaan hän ON arvokas, aina.

Tämän toteaminen johtaa loogisesti ajattelemaan, että kenelläkään ei ole valtaa suhteessa lapseen tai nuoreen, ei edes tämän omilla vanhemmilla. Vanhempia, läheisiä tai ammatti-ihmisiä on vain kohdannut suuri armo ja onni olla mukana lapsen ja nuoren elämässä, tukemassa ja ohjaamassa häntä sekä iloitsemassa yhdessä hänen kanssaan elämän ihmeistä. Kasvatus ei tarkoita vallan käyttämistä, vaan se on luonnollista yhdessä olemista ja oppimista, molempien potentiaalien mahdollistamista. Valtaan liittyy aina asetelma, että yksi alistaa ja toinen on alistetussa asemassa.

Vasta tämän perusedellytyksen täyttyessä päästään sellaisiin kasvatuksen arvolausumiin kuin tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, yksilöllisyys, perhekeskeisyys tai terveys ja hyvinvointi. Nämä universaalit arvot on aika ajoin hyvä konkretisoida, miten ne näkyvät meidän perheessä, koulussa, päiväkodissa tai perhekodissa. Muussa tapauksessa ne tuppaavat jäädä vain huoneentauluiksi tai juhlapuheiden lisätäytteeksi.

Toteutetaanko tasa-arvoa sillä periaatteella, että kaikille kaikkea sama määrä, vai tarkoitetaanko sillä yksilöllisten erojen huomioimista tasa-arvoisesti? Jos Pekka sai eilen enemmän kakkua, koska pyysi lisää, niin tänään on Kirsin vuoro saada oma toivomuksensa huomioiduksi, joka ei suinkaan ole lisäannos kakkua. Onko oikeudenmukaista vaatia nuoria lopettamaan tupakointi taloyhtiön piha-alueella jos sama vaatimus ei koskekaan aikuisia? Naljaileeko ohjaaja tanssiopetuksesta kieltäytyneelle lapselle vain sen vuoksi, että se tuotti tälle lisävaivaa järjestää sijaistoimintaa vai ärsyttikö häntä lapsen uskonnollisesta vakaumuksesta lähtevä perustelu? Pidetäänkö päiväkodissa kuria sen vuoksi, että aikuisilla olisi helpompi toteuttaa varhaiskasvatussuunnitelmaa vai saavutetaanko sillä hyötyä lapsille itselleen? Millainen on kasvattajan suhde energiajuomiin ja valvooko hän niiden käyttämistä, ts. onko kieltäminen vain periaatteellista ”minä olen nyt sanonut”?

Arvot kasvatuksessa ovat tavoitteellisia, konkreettisia ja jokapäiväisiä, ja ne ovat kontekstisidonnaisia, ts. ne ovat merkitysyhteydessä tilanteeseen, aikaan, paikkaan ja tapoihin. Se, mikä periaate arvon toteutumiseksi sopii toiseen paikkaan, ei onnistu toisessa paikassa. Kyetäkseen osallistumaan arvokasvatukseen aikuisen tulee lähtökohtaisesti tunnistaa oma arvomaailmansa ja maailmankuvansa, jotta kykenee tarvittaessa arvioimaan omien ennakkoasenteidensa tai motiivinsa vaikutukset lapsen ja nuoren kasvatukseen. Hänen tulee myös tietää, millainen on hyvä maaperä lapselle ja nuorelle, ts. millaisia arvoja yhteiskunnassa on ja miten ne vaikuttavat esim. lainsäädännön kautta kasvatustyössä. Ennen kaikkea hänellä tulisi olla herkkyyttä havaita lapsen ja nuorten tärkeinä pitämiä asioita ja heidän henkisiä tarpeitaan. Se on mahdollista olemalla oma itsensä lasten ja nuorten kanssa, olla kiinnostunut heistä ja heidän näkemyksistään sekä tuntea oman arvonsa ja antaa arvo toisillekin.

Maaperän tulisi ruokkia juuria, jos näin ei ole, kasvi kuihtuu. Yhteisön tulisi myös kyetä ravitsemaan lasten ja nuorten henkistä kasvua ja kehitystä, muussa tapauksessa käy heidänkin huonosti. Weil totesi, että fyysisten tarpeiden lisäksi ihmiselle elintärkeitä ovat myös hänen henkiset tarpeensa ja niiden huomioiminen sekä täyttäminen. Olisiko aika keskustella siitä nyt: millaisia henkisiä tarpeita tänä päivänä ihmisillä, erityisesti lapsilla ja nuorilla, on? Mitkä niistä ovat erityisen tärkeitä ja miten voisimme nämä tarpeet täyttää? Tässä artikkelissa tuotiin kuin keskustelun avaukseksi esiin niistä kaksi: tarve kuulua johonkin ja tarve tulla kohdelluksi arvokkaana sinänsä.

Simone Weil (2007) Juurtuminen. Alkusoitto ihmisvelvollisuuksien lunastamiselle.